Sodan pelko tuntuu kiusaavan monia, eikä se ole ihme aikana, jona Valkoisen talon ulkoministeriön sivuilla kerrotaan Yhdysvaltojen hakevan rauhaa voiman kautta, Venäjä on nielaissut palasen Eurooppaa ja terrori-iskut ovat tulleet länsimaalaisten iholle. On kiusallisen helppoa leikkiä melankolisella ajatuksella, mitä jos, vaikka tulisi muistaa (myös vallan kahvassa olevien), ettei sota on leikkiä – sota on sotaa.

Kuherruskuukautensa kansainvälisten mielenosoitusten tamppauksessa aloittavan Yhdysvaltain presidentti ja tosi-tv -tähti Donald Trumpin puheita kuunnellessa ja tekoja luettaessa mieleen ei tule ehkä usko rauhanomaiseen ja kestävään tulevaisuuteen. Vaikka presidentin virkaanastujaispuheen kuultuani painoin pääni käsiini ja päätin lopettaa onnistumista kuvaavan käsimerkki-emojin käytön, lohdutusta herätti se, että Trumpin lausuntoja vastaan mieltään osoitti enemmän ihmisiä kuin itse presidentin virkaanastujaispuhetta seurasi. Ihmisillä, jotka haluavat rauhaa, tasa-arvoa ja kestävää kehitystä, on oikeus ja jopa velvollisuus tuoda sanansa julki. Aivan kuten amerikkalaisen vaalijärjestelmän tuli tuoda julki se, kuinka epäpätevän presidentin se pystyy valtiomahdin paalupaikalle nostamaan.

Toki on myös ihmisiä, jotka nyökyttelevät populisteille ja antavat näille äänensä kautta maailman. Suomessa hallituksen oikeusministeriksi nousi perussuomalaisten mukana laborantti, britit päättivät lähteä lätkimään Euroopan unionista ammattipoliitikoiden valehdeltua silmät pöhöttyneistä kuopistaan ja muutkin sivistyneen maanosamme oikeistopoliitikot yrittävät yhdistää rivejään, vaikka se onkin paradoksaalista liikkeiden ajamaan nationalismiin nähden. Demokratia on kansanvaltaa ja osa kansasta selvästi haluaa kääntää kelloa taaksepäin. Joidenkin analysoijien mukaan saammekin tulevan vuoden aikana nähdä lisää kansallista etua ajavien erävoittoja.

Syy näihin vaalivoittoihin saattaa piillä kansalaistyytymättömyyden lisäksi sitä ruokkivissa valemedioissa, eli (useimmiten) sivustoissa, joiden sisällöt vaikuttavat ulospäin uutissivustoilta, mutta varsinaisissa jutuissa ei ole totuutta edes rivivälin mittaa. Monissa tapauksissa nämä mediat jakavat rasistista ja tieteentekijöiden yleisesti hyväksymiä faktoja vähättelevää tietoa. Ilmeisesti myös Yhdysvaltojen uusi johto suhtautuu tosiasioihin lepsusti, sillä se tarjosi ”vaihtoehtoisia faktoja” Trumpin virkaanastujaispuhetta kuunnelleiden määrästä. Infosodan sanotaan jo olevan meneillään, hybridisodan uhkalla siis leikitellään. Se, kenen puolen leikkijä valitsee, kertonee jotain hänen mediakäytöstään. Se, että hän leikkii sodan ajatuksella, kertoo hänen siihen tietyllä tasolla varautuneen.

Sillä, mitä medioita seuraa on suuri vaikutus siihen, miten ajattelee. Medialukutaidolla ja lähdekriittisyydellä on tärkeä paikkansa uudessa maailmanjärjestyksessä, jossa tosiasiat pitää tunnistaa ”vaihtoehtoisista faktoista”. Ihmiset kuitenkin mieluiten hakeutuvat niihin medioihin, jotka tukevat heidän arvomaailmaansa ja hakukoneiden rekisteröityä ihmisen arvomaailman, ne syöttävät sitä entistään lujittavaa sisältöä muilta sivustoilta. Tottakai myös sosiaalisella ympäristöllä on vaikutuksensa, ja siinä pätenee sama taktiikka, eli ihminen hakeutuu kaltaistensa joukkoon. Mitä nämä joukot tekevät riippuu siitä, miten heidän seuraamansa mediat ja arvojohtajat asioita perustelevat.

Pelottavilla ajatuksilla leikittely saattaa olla samanlaista tulella leikkimistä kuin Trumpin Kiina-heitot. Se luo henkisen puolustustilan ja edesauttaa sitä, että vihollinen on helppo maalata taivaan rantaan. Ennemmin kuin varautua sotaan, tulisi varmistaa rauhaa ja perustella, miksi se vaatii tasa-arvoa ja kestävää kehitystä. Syrjityt ja osattomaksi itsensä tuntevat ihmiset kun helposti ovat patoutuneen vihan vallassa, kuten myös ne, joiden elinympäristöt tuhoutuvat muiden hyvinvoinnin kasvamisen kustannuksella. Vihan tie ei ole rauhan tie.