Vitivalkoinen naamani Kallion räkälän mustaa seinää vasten houkutteli luokseni zimbabwelaisen nuorenmiehen kuin kattolamppu kärpäsen, ja vaikka olisin halunnut murhata aivosolujani vielä hetkisen omissa oloissani, vastasin miehen hymyyn nyökäten, kehottaen liittymään seuraani.

Koska minua ei juurikaan kiinnostanut, mitä herra minusta ikinä tuleekaan ajattelemaan, skippasin perinteisen small talkin, ja kerroin olevani äärimmäisen huolissani siitä, että ekosysteemimme kokee suunnattoman nopeaa murrosta, ja luonnon monimuotoisuutta tullaan karsimaan ankarasti, mistä kärsivät täysin syyttömät luontokappaleet.

Uusi Zimbabwen-tuttavuuteni ei ollut kovinkaan huolissaan ilmastonmuutoksesta. Hän uskoi johonkin suurempaan voimaan, joka kaitsee lopulta ihmiset oikealle tielle ennen kuin on liian myöhäistä. Eli ei ainakaan Suomen hallitukseen.

Sen lisäksi, että nuorukaisella oli uskoa, hänellä oli myös visioita: Jos ja kun uusiokäyttöön kelpaamatonta sekajätettä tulee, sitä voi hyödyntää esimerkiksi taiteessa. Hän kertoi tehneensä Zimbabwessa lapsena tovereidensa kanssa löytöretkiä kaatopaikoille, joilta saattoi löytyä itse aarteiden lisäksi niiden palasia. Näistä palasista he kokosivat leluja, jotka toivat iloa heidän elämiinsä, joiden arvioitu keskipituus on 37 vuotta.

Johtuipa sitten liian nopeasti juodusta oluesta tai lähikauppoihin lokakuun puolessa välissä pamahtaneista joulukalentereista, aloin voida pahoin, kun kuulin, että tuolla jossain lapset tonkivat muiden jätettä löytääkseen jotain mistä nauttia, samalla kun taaperot täällä eivät ehdi kiintyä uusiin leluihinsa ennen kuin uutta tulee tuutista ulos.

Seuralaiseni taisi havaita kasvojeni muuttumisen vielä aavistuksen kalpeammiksi (mikäli mahdollista), sillä hän kipaisi tiskille ja palatessaan ojensi hymyillen eteeni tuopin täynnä kädenlämpöistä kaljaa – kolmella eurolla et aina saa priimaa.

Nuorukainen kertoi tekevänsä sekajätteestä nykyisin lelujen sijaan veistoksia, joita hän esittelee myös verkkosivuillaan (megarecycle.webs.com). Pohdin, pitäisikö minunkin ekovimmoissani alkaa pantata Flora-kippoja, joista voisin sitten joulun alla väsätä kuonokoppia sukulaisilleni, jotka harmittelevat joulupöydässä ruokavaliotani puolestani.

Joimme oluemme loppuun ja lähdimme eri teille, mutta aivosolupopcornin sijaan mieleeni pinttyi kuva lapsista tonkimassa kaatopaikkaa kärpäset silmillään. Todellisuus vastaan todellisuuden pako 1-0.