Tein ensimmäisen kerran hyvin vakavissani uudenvuodenlupauksen: minusta tulee hyvä ihminen! Osallani tähän vaikuttivat omat ihmissuhdekoukeroni, joissa olin todistanut pystyväni olemaan as ass as possible. Pohjalta on hyvä ponnistaa, mutta mitä kohti? Millainen on hyvä ihminen?

 

Empaattinen, epäitsekäs, hyvätapainen, kärsivällinen, rohkea, armollinen, rehellinen ja aito? Sori vaan, mutta eppäilen vahvasti, mahdanko ikinä saavuttaa kaikkia kriteereitä, sillä luonteensa muuttaminen on vaikeaa. Voin leikkiä tietyn aikaa empaattisempaa, parempikäytöksistä ja maltillista, minkä jälkeen pakenen omiin oloihini olemaan oma itseni, tempperamenttinen, välinpitämätön rääväsuu, ja kerään voimia seuraavaan sosiaaliseen kontaktiin. Mutta olenko silloin aito?

 

Jos esitän parempaa ihmistä tehdäkseni muiden olon hyväksi, mutta kärsin itse samalla sosiaalisista tilanteista, enkö kohtele itseäni väärin?

Voiko itselleen paha olla hyvä ihminen?

 

On varmasti olemassa ihmisiä, jotka ovat oikeasti empaattisia, epäitsekkäitä, hyvätapaisia, kärsivällisiä, rohkeita, armollisia, rehellisiä ja aitoja, mutta minä en ole yksi heistä – uskoakseni en ole kuitenkaan yksin. Uskon myös, että pohjimmiltaan hyvä ihmisyys on sitä, että tahtoo kaikille hyvää. Myös itselleen.

 

Siihen on helpompi pyrkiä kuin edellämainittuihin adjektiivilitanioihin. Kun sitten tämän vuoden jälkeen olen toivottavasti parempi tyyppi kuin ennen, voin kokeilla kärsivällisyyteni kasvattamista. Mieluummin lupaan itselleni seuraavanakin vuonna henkistä kasvua – en painon laskua.

 

Olen muotoillut kahden ja puolen kuukauden aikana lupaukseni muotoon: ”Olen parempi itselleni ja muille”, ja tässä se on hyvä pitää.

 

 

 

PS

Kaikille, jotka tuntevat minun loukanneen itseään, anteeksi.