Kuherruskuukautensa kansainvälisten mielenosoitusten tamppauksessa aloittavan Yhdysvaltain presidentti ja tosi-tv -tähti Donald Trumpin puheita kuunnellessa ja tekoja luettaessa mieleen ei tule ehkä usko rauhanomaiseen ja kestävään tulevaisuuteen. Vaikka presidentin virkaanastujaispuheen kuultuani painoin pääni käsiini ja päätin lopettaa onnistumista kuvaavan käsimerkki-emojin käytön, lohdutusta herätti se, että Trumpin lausuntoja vastaan mieltään osoitti enemmän ihmisiä kuin itse presidentin virkaanastujaispuhetta seurasi. Ihmisillä, jotka haluavat rauhaa, tasa-arvoa ja kestävää kehitystä, on oikeus ja jopa velvollisuus tuoda sanansa julki. Aivan kuten amerikkalaisen vaalijärjestelmän tuli tuoda julki se, kuinka epäpätevän presidentin se pystyy valtiomahdin paalupaikalle nostamaan.

Toki on myös ihmisiä, jotka nyökyttelevät populisteille ja antavat näille äänensä kautta maailman. Suomessa hallituksen oikeusministeriksi nousi perussuomalaisten mukana laborantti, britit päättivät lähteä lätkimään Euroopan unionista ammattipoliitikoiden valehdeltua silmät pöhöttyneistä kuopistaan ja muutkin sivistyneen maanosamme oikeistopoliitikot yrittävät yhdistää rivejään, vaikka se onkin paradoksaalista liikkeiden ajamaan nationalismiin nähden. Demokratia on kansanvaltaa ja osa kansasta selvästi haluaa kääntää kelloa taaksepäin. Joidenkin analysoijien mukaan saammekin tulevan vuoden aikana nähdä lisää kansallista etua ajavien erävoittoja.

Syy näihin vaalivoittoihin saattaa piillä kansalaistyytymättömyyden lisäksi sitä ruokkivissa valemedioissa, eli (useimmiten) sivustoissa, joiden sisällöt vaikuttavat ulospäin uutissivustoilta, mutta varsinaisissa jutuissa ei ole totuutta edes rivivälin mittaa. Monissa tapauksissa nämä mediat jakavat rasistista ja tieteentekijöiden yleisesti hyväksymiä faktoja vähättelevää tietoa. Ilmeisesti myös Yhdysvaltojen uusi johto suhtautuu tosiasioihin lepsusti, sillä se tarjosi ”vaihtoehtoisia faktoja” Trumpin virkaanastujaispuhetta kuunnelleiden määrästä. Infosodan sanotaan jo olevan meneillään, hybridisodan uhkalla siis leikitellään. Se, kenen puolen leikkijä valitsee, kertonee jotain hänen mediakäytöstään. Se, että hän leikkii sodan ajatuksella, kertoo hänen siihen tietyllä tasolla varautuneen.

Sillä, mitä medioita seuraa on suuri vaikutus siihen, miten ajattelee. Medialukutaidolla ja lähdekriittisyydellä on tärkeä paikkansa uudessa maailmanjärjestyksessä, jossa tosiasiat pitää tunnistaa ”vaihtoehtoisista faktoista”. Ihmiset kuitenkin mieluiten hakeutuvat niihin medioihin, jotka tukevat heidän arvomaailmaansa ja hakukoneiden rekisteröityä ihmisen arvomaailman, ne syöttävät sitä entistään lujittavaa sisältöä muilta sivustoilta. Tottakai myös sosiaalisella ympäristöllä on vaikutuksensa, ja siinä pätenee sama taktiikka, eli ihminen hakeutuu kaltaistensa joukkoon. Mitä nämä joukot tekevät riippuu siitä, miten heidän seuraamansa mediat ja arvojohtajat asioita perustelevat.

Pelottavilla ajatuksilla leikittely saattaa olla samanlaista tulella leikkimistä kuin Trumpin Kiina-heitot. Se luo henkisen puolustustilan ja edesauttaa sitä, että vihollinen on helppo maalata taivaan rantaan. Ennemmin kuin varautua sotaan, tulisi varmistaa rauhaa ja perustella, miksi se vaatii tasa-arvoa ja kestävää kehitystä. Syrjityt ja osattomaksi itsensä tuntevat ihmiset kun helposti ovat patoutuneen vihan vallassa, kuten myös ne, joiden elinympäristöt tuhoutuvat muiden hyvinvoinnin kasvamisen kustannuksella. Vihan tie ei ole rauhan tie.

Vaikka länsimaissa fysiologiset tarpeet tulevat valtaosalla mainosten vastaanottajista täytetyiksi, mainostajat voivat luoda meille uusia ruumiillisia tarpeita. Jogurttimainoksen mukaan ihminen syö noin tonnin ruokaa vuodessa, mistä minulle tuli mieleen, että pitäisi varmaan syödä vähemmän, jotta muillekin riittäisi muutakin kuin jälkeeni jättämä jätevuori. Oikeasti minun pitäisi syödä lisää, koska on niin ihanaa, että ruoansulatus toimii yhtä hyvin kuin metaania ilmakehään päästelevällä lehmällä. Kaunis nainen poimii tasan yhdellä jogurttilaadulla vuoratusta hyllystä pönikän, avaa sen röyhkeästi maksamatta ja maistettuaan vankeudessa eläneen tuotantoeläimen tissistä puristetusta nesteestä valmistettua jalostetta hymyilee koko vaalealla suoralla hammasrivistöllään. Tietokoneella tehty visualisaatio havainnollistaa, että suoli suorana kelpaakin hymyillä.

Mainokset kertovat, millaisia meistä tulee, mikäli ostamme markkinoidun tuotteen – ja toisaalta, millaiseen joukkoon liitymme, mikäli emme. Tarvitset uutta, sinun on aika muuttua ja liittyä kauniiden ihmisten seuraan. Tähän päästäksesi sinun tulee ostaa raaka-aineensa planeetan toiselta puolelta saaneita proteiinipirtelöitä, muovista valmistettuja makkarankuoriunivormuja ja ihmishenkiä vaatineista mineraaleista valmistettuja sähköimpulsseilla rasvaa tuhoavia korsetteja. Asiaan ei tietenkään auttaisi se, ettei söisi sitä tonnia ruokaa vuodessa.

Arvostusta saat ulkonäön lisäksi myös uusilla ehommilla tavaroilla. Automainoksessa nuoripari on tapaamassa kauniin naisen kauniita vanhempia, jotka tarjoavat pariskunnalle käyttöön uutta kiiltävää autoaan, jossa on vaikka mitä hienouksia, kuten kyky tappaa tielle pomppaavia eläimiä ja kaasuttaa hengitysilmaa pilalle. Nuorimies nauraa päräyttäessään käyntiin ökyautonsa, ja appivanhemmat jäävät ihmetyksestä sekä pakokaasun kirvelystä hieromaan silmiään siistille pihamaalleen, jonka vehreä kasvusto saa nyt imeyttää itseensä yhä enemmän hiilidioksidia. Paranneltujen ominaisuuksiensa vuoksi auto tuo arvostuksen lisäksi myös turvallisuutta elämään – huolimatta siitä, että vuonna 2015 Suomen tieliikenteessä kuoli yli 250 ihmistä ja lukematon määrä enemmän eläimiksi miellettyjä eläimiä.

Itsensä toteuttamisen tarve tuntuu tarkoittavan halujen tyydyttämisen tarvetta, vaikka sen kuvittelisi olevan itseilmaisua esimerkiksi musiikin, kuvataiteen tai kirjoittamisen avulla. Sopivan itseilmaisun löytäminen vaatisi kuitenkin pohdintaa omista kiinnostuksen, arvostuksen ja onnen aiheista. Mainonta tarjoaa valmiiksi pureskellun vastauksen: onnelliseksi tekevät mainosten hahmoja kiinnostavat tavarat, jotka on tuottanut massojen arvostama brändi. Itseään voit toteuttaa syytämällä rahaa tälle brändille.

Mainonta luo meille tarpeen panostaa enemmän itseemme, sillä olemme ilmeisesti sen arvoisia juuri sellaisina kuin olemme, paitsi että emme ole sellaisia kuin oikeasti olemme, ellemme osta mainostajan tuotetta. Jatkuva keskittyminen ulkoiseen parantelemiseen muka-tarpeisiin vedoten vie huomiota muutamilta turvallista tulevaisuutta koskevilta asioilta, kuten kasvavan kulutuksen vaikutuksilta planeettamme väestön eriarvoistumiseen, kulutustuotteiden valmistamisesta ja kuljettamisesta aiheutuvilta ilmakehää edelleen lämmittäviltä päästöiltä ja kulutushyödykkeiden muovijätteistä täyttyvältä luonnolta.

Se ei kuulosta niin pahalta – varsinkaan Suomen näkökulmasta. Joskin talvet menetetään, mikä harmittaa, vaikken sinänsä hiihtoihminen ole ikinä ollutkaan. Planeetta on kuitenkin eri asia kuin Suomi. Pari astetta tarkoittaa pienten saarivaltioiden muuttumista merenpohjaksi ja rantaviivan kohoamista ylipäätään. Kuivuus tulee riivaamaan jo nyt aavikoituvia alueita ja jäätiköiden sulaminen kiihtyy vähentäen auringon lämpösäteilyn heijastamista. Lämpeneminen lämmittää tunnelmaa lisää niin luonnossa kuin ihmisissä.

Ilmastopakolaisuus lisääntyy ja ihmiset muuttavat luonnon riistolla kukoistaviin yltäkylläisyyskaupunkeihin kuluttamaan lisää vaatien teollisuutta venymään lisää, lämmittämään lisää. Maatalous ei voi jatkua nykyisellään, sillä kuihtuva planeettamme ei pysty tuottamaan kasvavalle väkimäärälle nälkäisiä suita tarpeeksi sellaista ravintoa, jollaiseen olemme tottuneet. Minäkin siis oikeastaan paskon pesääni eläessäni kutakuinkin yltäkylläisessä todellisuudessani kaupungissa.

Ajatus havahduttaa tuon hetken ajaksi ajattelemaan asioita laajemmasta kulmasta kuin pelkästään materiaalista onnellisuutta tavoittelevasta arkisesta minäkeskeisestä näkökentästä. Sillä on niin hirveästi kaikkea muuta. Läheiset, opiskelu, työ, maailmanpolitiikka, harrastukset, elämä. Ulkona kaupunki tarjoaa tuhat eri vaihtoehtoa siitä, mihin tulisi kuluttaa paperia luukuihin työntämällä tienaamani roposet, jotta yritykset voisivat tuottaa enemmän tavaraa. Ajatukseni karkaavat henkilökohtaisesti tärkeältä tuntuviin asioihin, jotka ovat planeettamme tulevaisuuden kannalta yhdentekeviä tai haitallisia.

Lisäksi omien tekojeni vaikutukset tuntuvat mitättömiltä verrattuna koko ihmislajin tuottamaan planetaariseen jysäykseen sukupuuttoine päivineen. Varsinkin, kun suurimmat vaikutukset ovat niinkin arkisilla teoilla kuin ruoka, liikkuminen ja asuminen. Suurimmat vaikutukset lähtevät perustarpeiden tyydyttämisen tarpeesta, mutta onko minun oikeasti perusteltu tarve ostaa sitä hiilijalanjälkijättiläismaitotuotetta, kulkea bussilla tai ottaa pitkä lämmin suihku, jonka aikana huuhdon liudan erilaisia kemikaaleja valtameriin?

Mutta vaikkei minun olisikaan pakko, luultavasti joku toinen jossain kokee, että se on hänen pakkonsa. Eli tuomittuja ollaan, ei millään väliä millään, carpe diem. Vaikka sillä on väliä niin monen muunkin kannalta kuin minun, ja päätän siis omalla toimimattomuudellani myös niiden osalta, jolla ei ole ääntä, eikä mahdollisuutta vaikuttaa teollisuuden saastuttajiin kuluttamiskäyttäytymisellään. Ja koska sillä on väliä, olisi vain yksinkertaisesti väärin toimia itse idioottimaisesti vain siksi, että joku muukin tekee niin.

The Guardianin artikkeli: http://www.theguardian.com/environment/2016/feb/25/fossil-fuel-use-must-fall-twice-fast-thought-contain-global-warming

Olen melkoisen vakaasti sitä mieltä, että ihmisen täytyy uskoa johonkin. Itse uskon ainakin painovoimaan – ilman tätä uskoa voisi olla vieläkin lennokkaampaa menoa. Minulle on aivan sama, kuka mihinkin uskoo, kunhan ei vahingoita turhaan ketään tai mitään uskontonsa varjolla. Näin eivät ääri-islamistiset Isisin jäsenet toimi yrittäessään luoda uutta maailmanjärjestystä.

Jos joku on onnistunut elämään mediaumpiossa, jossa Daeshin hirmuteoista Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa ei ole kerrottu, hänen kannattaa vaihtaa seuraamiaan kanavia. Pariisin terroriteot kuitenkin toivat järjestön eurooppalaisten yhteiskuntien iholta ihon alle. Vaikka olen ollut valitettavan tietoinen jihadistien toiminnasta, minuakin hämmentää, miten on mahdollista, että Ranskassa asuvilla ihmisillä on mahdollisuuksia toteuttaa nähty hirmuteko turvalliseksi koetulla maaperällä. Luotan kuitenkin viranomaisiin, joilla on inhimillisiä intressejä selvittää, miten järjestäytyminen tapahtui. Iskuja ei saa tekemättömiksi, mutta niistä voi oppia.

Äärijärjestöjen järjestäytymisen lisäksi meidän olisi kenties myös syytä oppia enemmän islamista. Olen tavannut ja nähnyt useita muslimeja, joista yksikään ei ole ampunut kivääreillä silmittömästi huutaen jumalaansa ja/tai räjäyttänyt itseään – uskon, että monet tätä lukevat pystyvät samaistumaan tähän. Tänne tulevat muslimipakolaiset pakoilevat sitä samaa, valtaa havittelevaa, omien julmien sääntöjensä mukaan toimivaa terroria, jota liian monet luulevat heidän mukanaan yhteiskuntiimme tuovan.

Seurasin Facebookissa keskustelua, jossa toverini sanoi osuvasti: ”The Muslims are not the problem but the fanatics with hungry for power”. Pahuus ei ole uskonnoissa, vaan ihmishirviöissä, joille aatteet ovat vain tekosyy hirmuvallan käyttöön.

Omia uskomuksiaan on ajoittain hyvä kyseenalaistaa ja päivittää, mihin sitten ikinä uskookin. Silloin voi oppia jotain uutta. Itsekään en uskonut julkaisevani ikinä seuraavaa kuvaa, mutta sitten taasen, miksipä ei – ehkä pallopääni saa jonkun paremmalle tuulelle. Ja ainakin minä opin nauramaan itselleni taas hieman enemmän.

Cheekin fanijoukko koostuu teini-ikäisistä tytöistä, jotka siis kasvavat naisiksi kuunnellen heidän arvoaan alistavaa musiikkia. Lisäksi räpin antisankari on tuonut hiphop-musiikin myös keski-ikäisemmän sukupolven suosioon, joten joulupukin kontista löytynee koko perheelle kuunneltavaksi musiikkia, jonka lyyrinen sisältö on kuin vapaamuurarien veisukirjasta. Äidit ja isät, miettikää hetki, mitä lapsenne kuuntelevat.

Ilmeisesti Cheek itsekin ymmärtää sanoitustensa sisällön, sillä hän riimittelee Keinu-kappaleessaan näin: ”Hänen on väitetty käyttävän Saatanan voimaa, illuminatia seinille maalata voidaan”. Niin, ainakin musiikki on Saatanan huonoa ja Forumin kulma oli vuorattu herran naaman lisäksi Alphan ja Omegan symbioosisymbolilla, joka nopeasti vilkaistuna muistuttaa kaikkinäkevää silmää. Tarvitseeko tässä siis mitään väittää tai maalailla?

”Ei koskaan kohtaloaan valinnut otti hiljaa paikkansa vastaan”, Cheek sanailee. Miksei hän sitten voi olla hiljaa? Ilmeisesti, koska ”vaikka hänen saarnansa suututtaa lampaat, ilman häntä olis puuduttavampaa”. Ei Jare. Ilman musiikkiasi korvani eivät vuotaisi puhtaalle tyynyliinalleni verta, ja yökerhojen lattioilla ihmisten suut eivät liikkuisi narsistisia sanoituksiasi mukaillen.

Korvistani viis, pystyn kyllä välttelemään Cheekin musiikkia. Mutta jos ultraegoistinen plätty on Suomen kolmanneksi myydyin albumi, nuorison tulevaisuus hieman pelottaa. Herra kun antaa tulevaisuuden toivoille kuunneltavaksi uskomattoman itsekeskeisiä lyriikoita tuottajatiimin miettiessä rahaa takovia korvamatorytmejä niitä taustoittamaan. Ihan kuin selfie-aikakaudella tarvitsisi enemmän minäkeskeisyyttä.

Yhdestä asiasta olen samaa mieltä Chekkoseksi itseään nimittävän artistin kanssa. Kuten Cheek asian muotoilee: ”Hänet on ajettu liikkumaan pimeän tullen”. Ainoa tilanne, jossa hänen mainitsemansa rivakoita lanneliikkeitä vaativa tilanne (”Hänen eteensä on levitetty tuhansia akkoi, mut aasia hän ei suostu painaa”) kun voi tapahtua vain hyvin, hyvin pimeässä.

Kauppojen notkuvat hyllyt kun ovat silmänlumetta, sillä kaikki, mitä olemme kuluttaneet 13. elokuuta jälkeen, on velkaa. Vuonna 2014 ylikulutuspäivä – päivä jolloin ihmiskunta on käyttänyt Maapallon vuodessa tuottamat luonnonvarat – oli 19.8. Mikä se on ensi vuonna, siihen voi jokainen kuluttaja vaikuttaa. Ja mikäli kuluttajat eivät siihen tahdo pystyä, toivon päättäjien heräävän ja ohjaavan kulutusta verotuksella kestävämpään suuntaan. Ainakin olen ymmärtänyt, etteivät kolme ässää halua siirtää velkaa lapsillemme.

Elintasopakolaisena yritän karistaa sisälläni vellovaa syyllisyyttä siitä, että olen osana tätä raaka-aineita ylen käyttävää yhteiskuntaa. Mikäli jokainen planeettamme ihminen kuluttaisi yhtä paljon kuin perus suomalainen, tarvitsisimme vuodessa neljän Maapallon varat. Pahinta mielestäni on, että aivan liian monet käyttämämme materiaalit hankitaan maista, joissa luonnonvarat ovat suuret ja sosiaaliset varat pienet. Mahdollisimman paljon mahdollisimman halvalla, sitähän tässä ilmeisesti halutaan.

Yritän pakoilla edessäni levittäytyvää kulutusutopiaa vegaaniudella, minkä lisäksi pyrin ostamaan kaiken tarvitsemani mahdollisimman lähellä tuotettuna. Vaihdan juuri vähälle käytölle jäänyttä meikkiarsenaaliani luonnonkosmetiikkaan, kierrätän, ostan tarvitsemani suurissa pakkauksissa, pyöräilen, kävelen tai käytän julkista liikennettä, asun (isoäitini sanoin) komerossa ja harjoittelen minimoimaan sekä veden- että energiankulutustani.

Silti koen, että minun pitäisi tehdä jotain vielä enemmän. Liian moni muu kun ei näe mitään vikaa itsessään, vaan valittaa vain siitä, että tänne tulee jotain helvetin elintasopakolaisia nauttimaan Meidän yhteiskunnan antimista, vaikka itse kulutamme esimerkiksi antimia juuri niistä maista, joista tänne elintasoa tullaan hakemaan.

Pakomatkani tyssäsi eilen, kun onnistuin kuolettamaan siskoni vanhan iPhonen heittämällä sen ilmeisesti liian monennen kerran lattialle. Koska en pysty opiskelemaan ilman puhelimestani jaettavaa internet-yhteyttä – enkä liioin olemaan yhteydessä kehenkään – minun piti lähteä hakemaan uutta puhelinta. Gigantissa ei kuulemma myydä eettistä elektroniikka, ja myyjän mukaan kaikkien matkapuhelinvalmistajien käyttämät metallit louhitaan samoilla kaivoksilla. Eli siis esimerkiksi Kongon demokraattisessa tasavallassa ase demokraattisesti ohimolla. Sitten nämä metallit rahdataan Kiinaan, jossa vielä tovin saadaan halvalla koottua metalleista puhelin, joka roudataan tänne myytäväksi nimellä "Life's Good" ja iskettäväksi kivoihin kiiltäviin kuoriin. Ja minut on käytännössä pakotettu ostamaan tällainen epäeettisyyden ja epäekologisuuden perikuvana toimiva tuote. Ilman niitä kiiltäviä kuoria, kiitos. 

Tällaista muiden elintasoa polkevaa elintasoa minä pakoilen.

​Planeettamme on kaikkia sen asukkaita varten.

Ja kyllä kehdataan. Kun itse aloitin seitsemännen luokan vuonna 2005, naistenlehdet penäsivät leveälahkeisten housujen vetämistä pois jaloista: pillimalli teki tuloaan! Olin hämmentynyt, ja kerroin ystävilleni, etten ikinä – siis ikinä! – pistäisi vaseliinia sääriin vaativia piukkoja pöksyjä jalkoihini. Toisin kävi. Ympäristön sitä peräänkuuluttaessa aloin inhoamaan entisiä suosikkifarkkujani, joissa oli kaksivärisen vyötärönauhan lisäksi talvisin kiitettävästi loskaa keräävät trumpetin malliset lahkeet, joiden leveyttä pystyi säätelemään vetoketjulla. Mmm.

Seuraavan oletuksen perustan omien kokemusteni lisäksi näkemälleni katukuvalle tiedostaen säilytystilojen rajallisuuden: Viimeisen kymmenen vuoden aikana matalavyötäröiset leveälahkeiset housut on syydetty roskiin, muotisokeille tuttaville, keräyksiin ja kirpputoreille. Vaatekaapit ovat täyttyneet vyötärölle nousevista, sääriä nuolevista pöksyistä, jotka ilmeisesti kokevat pian saman kohtalon, mikäli lumppukauppojen manipulaatiotaitoihin on uskominen. Hirveän kestävää niin ympäristön kuin ihmisoikeuksienkin kannalta.

Kuluttajaystävällisiksi poljetut hinnat kun kielivät siitä, ettei kaikille tuotantoketjun osasille olla ystävällisiä – vertaile vaikkapa Virossa tuotetun luomuhampusta valmistetun paidan hintaa Bangladeshissa (jossa esimerkiksi huhtikuussa 2013 yli tuhat ihmistä kuoli lukuisille eri brändeille vaatteita valmistavan tehtaan sorruttua työntekijöidensä niskaan) tuotettuun. Lisäksi muutaman kympin maksavat vaatteet on harvoin valmistettu mistään muusta kuin synteettisistä tekstiileistä, joiden raaka-aineina toimivat erilaiset muovit. Mikäli näin ei ole, siitä on varmasti muistettu mainita suurin kirjaimin. Eivätkä ne vaatteet pyhällä hengellä Aasiasta tänne Suomeen ilmaannu.

Pieneksi lohduksi kirpputorit ovat päässeet laman ja (toivottavasti) eettisen sekä ekologisen heräämisen ansiosta tunkkaisesta maineestaan. Moni fashionisti kierrättääkin vaatteitaan kirpputorien kautta uusiokäyttöön, mutta mikäli kankaan laatu ja työn jälki on sekundaa, päätyvät ihmisiä ja luontoa riistävät rätit kaatopaikalle ihastuttamaan miljöötä.

Tekstiiliteollisuus on elintärkeä ala kehittyville maille, ja jos me kuluttajat viitsisimme maksaa järkeenkäyvän hinnan uusista vartaloverhoistamme, niiden raaka-aineet voitaisiin tuottaa ympäristöystävällisemmin, ja niiden ompelijat saisivat työskennellä inhimillisemmissä olosuhteissa. Jos vielä ostaisimme vain ne vaatteet, joita oikeasti tarvitsemme, ehkä se 16-vuotias ompelijatyttö voisi keskittyä olemaan nuori, eikä tehotuottaa lumppuja länsimaalaisille ikätovereilleen riisikupillisella päivässä. Tämä vaatii kuluttajakäyttäytymisen muutosta tiedostavammaksi ja läpinäkyvyyden vaatimista tekstiiliteollisuudelta.

Ymmärrän, että muotitalojen on helppo aivopestä pukeutumisesta innostuneet ihmiset luulemaan näyttävänsä hyvältä asussa, joka voisi olla suoraan Star Trekistä. Keräilyyn taipuvaisia laumaeläimiä kun tässä ollaan. Itse kuitenkin olen onnellinen, etten ole enää 13-vuotias, jonka tyyliä ”New collection”-vaaterekki määrittelee. Mieluummin valitsen vuosikymmenestä toisen kestävän tyylikkyyden kuin jatkuvasti uusiutuvan muodikkuuden. Ennemmin pukeudun mukavasti omaan tyyliini kuin jonkun muun päähänpiston tuotokseen. Siksi suorat housut. Tested by me.

(Näkemäni rättiliike ei ollut Henkkamaukka, mutta kyseinen firma oli sattunut vuoraamaan seksistisellä mainoksellaan lumppuliikkeiden valtaaman Forumin kulman.)

Koska minua ei juurikaan kiinnostanut, mitä herra minusta ikinä tuleekaan ajattelemaan, skippasin perinteisen small talkin, ja kerroin olevani äärimmäisen huolissani siitä, että ekosysteemimme kokee suunnattoman nopeaa murrosta, ja luonnon monimuotoisuutta tullaan karsimaan ankarasti, mistä kärsivät täysin syyttömät luontokappaleet.

Uusi Zimbabwen-tuttavuuteni ei ollut kovinkaan huolissaan ilmastonmuutoksesta. Hän uskoi johonkin suurempaan voimaan, joka kaitsee lopulta ihmiset oikealle tielle ennen kuin on liian myöhäistä. Eli ei ainakaan Suomen hallitukseen.

Sen lisäksi, että nuorukaisella oli uskoa, hänellä oli myös visioita: Jos ja kun uusiokäyttöön kelpaamatonta sekajätettä tulee, sitä voi hyödyntää esimerkiksi taiteessa. Hän kertoi tehneensä Zimbabwessa lapsena tovereidensa kanssa löytöretkiä kaatopaikoille, joilta saattoi löytyä itse aarteiden lisäksi niiden palasia. Näistä palasista he kokosivat leluja, jotka toivat iloa heidän elämiinsä, joiden arvioitu keskipituus on 37 vuotta.

Johtuipa sitten liian nopeasti juodusta oluesta tai lähikauppoihin lokakuun puolessa välissä pamahtaneista joulukalentereista, aloin voida pahoin, kun kuulin, että tuolla jossain lapset tonkivat muiden jätettä löytääkseen jotain mistä nauttia, samalla kun taaperot täällä eivät ehdi kiintyä uusiin leluihinsa ennen kuin uutta tulee tuutista ulos.

Seuralaiseni taisi havaita kasvojeni muuttumisen vielä aavistuksen kalpeammiksi (mikäli mahdollista), sillä hän kipaisi tiskille ja palatessaan ojensi hymyillen eteeni tuopin täynnä kädenlämpöistä kaljaa – kolmella eurolla et aina saa priimaa.

Nuorukainen kertoi tekevänsä sekajätteestä nykyisin lelujen sijaan veistoksia, joita hän esittelee myös verkkosivuillaan (megarecycle.webs.com). Pohdin, pitäisikö minunkin ekovimmoissani alkaa pantata Flora-kippoja, joista voisin sitten joulun alla väsätä kuonokoppia sukulaisilleni, jotka harmittelevat joulupöydässä ruokavaliotani puolestani.

Joimme oluemme loppuun ja lähdimme eri teille, mutta aivosolupopcornin sijaan mieleeni pinttyi kuva lapsista tonkimassa kaatopaikkaa kärpäset silmillään. Todellisuus vastaan todellisuuden pako 1-0.

Myöhästyin amatöörimäisesti – sisäisen navigaattorin paikalla minulla on kollektiivinen maailmantuska – mutta setäni tarjosi silti kahvia ennen varsinaista haastattelua. Kipusimme kuitenkin suoraan hänen toimistoonsa, kun kieltäydyin ”i love me” -krapulassa Atlantin yli kuljetetusta lempijuomastani.

Geofyysikkosetäni lohdutti minua lempeällä äänellään; jo nyt ilmassa on päästöjen lisäksi uusia innovaatioita kestäviin energiaratkaisuihin ja kulutukseen. Ja oli miten oli, jo tähän mennessä ihmiskunnan luonnonvaroista luomat päästöt tulevat lämmittämään planeettaamme seuraavat neljä-viisisataa vuotta, ja ainoa asia, mitä voimme tehdä, on siistiä kasvihuonepäästöjä tuottavaa kulutustamme sekä sopeutua.

Setäni oli kuitenkin tapaani huolissaan siitä, että sukupolvi sukupolvelta kulutus vain kiihtyy, eikä se liian usein kohdistu aineettomiin elämyksiin. Joka tapauksessa viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana planeettamme väestö on tuplaantunut, maanviljelypinta-ala kolminkertaistunut ja ihmisten tulot seitsenkertaistuneet. Ja aina olis kiva saada viel vähän parempaa ja nopeemmin.

Elintavoilla jokainen voi vaikuttaa hillitsevästi tai hillittömän välinpitämättömästi planeettamme ekosysteemin tulevaisuuteen. Setäni mukaan laivaliikenne laahaa ilmastotalkoissa peränpitäjänä, vaikka rakas Euroopan Unionimme tutkii laivaliikenteen kehityskeinoja, ja sisukkaiksi sanotut suomalaiset ovat suunnitelleet aluksia, jotka kulkevat raskaspolttoöljyä vähäpäästöisemmällä nesteytetyllä maakaasulla.

Yhdysvallat laivasto on listannut ilmastonmuutoksen suurimmaksi sitä uhkaavaksi tekijäksi, tosin ääri-islamistinen Isis on jo saattanut kiriä korkeammalle pelkopallille. Mahtavatko nuo raakalaiset tietää jenkkien kotimaisesta biodieselillä kulkevasta laivastosta? Onnistuneet ilmastokampanjat on saatu käyntiin sen avulla, ettei ilmastonmuutosta ole pidetty vain viherpiipertäjien asiana, vaan ihmisten asiana. Aika jenkkiläisesti ilmaistuna.

Toivoa siis ihmisissä on, mutta surullinen tosiasia on, että jäätiköt sulavat.

Voimme enää vaikuttaa siihen, ehtivätkö pingviinit sopeutua tähän

Setäni on vakava, mutta hänen äänensä rauhoittaa. Ennen lähtöäni juomme kahvit ja juttelemme niitä näitä.

Katselin hetken tapahtumaan saapuneita viimeisteltyjä ihmiskuoria ja astelin info-pisteelle kysymään, kuka on tapahtuman takana, ja mitkä ovat tämän tahon motiivit. Kun infon työntekijä ei valitettavasti osannut vastata kysymykseeni, hän soitti yhtiön tiedottajalle, joka ystävällisesti saapui luokseni keskustelemaan asiasta.

Kävi ilmi, että tapahtuman takana on Suomen Messut Osuuskunta, joka ajaa Suomen elinkeinoelämän asiaa. Kävimme keskustelua siitä, mitä Suomen elinkeinoelämä oikein tarvitsee. Hänen mielestään ilmeisesti rahaa, vaikkei hän oikein tuntunut ymmärtävän, missä se rahan arvo pohjimmiltaan oikein on – raaka-aineissa. Minun mielestäni Suomen elinkeinoelämä tarvitsee innovaatioita, joilla saamme tuotettua tarvitsemamme mahdollisimman lähellä meitä mahdollisimman kestävin periaattein.

Tiedottajan pointti tuntui olevan, että hän vain tekee työtä, josta hänelle maksetaan, ja jolla hän kustantaa lapsiensa elämän. Kun kerroin ilmastollisia faktoja, joita hän työnteollaan ruokkii, ja jotka vievät ruoan hänen lastensa suusta, näin kyynelten kihoavan hänen silmiinsä. Kiitin, ja maksoin 11 euroa sisään, jotta näkisin, millä Suomen elinkeinoelämä yritetään nostaa suosta.

Ensimmäisellä pisteellä, jolla pysähdyin, näin kivoja pieniä vihreitä purkkeja, jotka sisälsivät hiustenhoitoaineita. Kysyin vieressäni seisovalta kauniilta miesmyyjältä, miten tuotteen raaka-aineet sulautuvat takaisin osaksi luontoa, kun huuhdon ne pesuveden mukana mereen. Eivät kuulemma sulaudu, eikä miehen omaantuntoon vaikuttanut ollenkaan se, että hän myy työkseen tuotteita, joilla saastutetaan planeettaamme ja muutetaan ekosysteemiä. Hän käveli luotani pois.

Seuraavaksi siirryin meikkipisteelle, jossa kuuntelin hetken myyjän selostusta meikkivoiteen ominaisuuksista iholle. Esitin saman raaka-aineiden kiertokulku -kysymyksen tälle kauniiksi meikatulle naiselle kuin edellisen myyntipisteen kauniille miehelle. Haastateltavakseni haettiin Laura, joka kertoi, etteivät kaikki meikkivoiteen raaka-aineet palaudu luonnon kiertokulkuun. Hän kertoi itsekin olevansa huolissaan luonnosta, ja tekevänsä asioita sen varjelemiseksi. Kysyin, miksi hän tekee työtä, joka on luonnolta pois? Jotta hän voisi kasvattaa lapsiaan. Kysyin, millaisessa maailmassa hän haluaa lastensa elävän. Kun kerroin, ettei hän suinkaan ole ainoa, jonka motiiveja haastan – ei ensimmäinen, eikä viimeinen – hän toivotti minulle onnea matkaani. Kiitos, Laura :)

Käveleminen ja ajatteleminen alkoivat ottaa voimille, joten jonotin ”i love jungle” -ruokakojuun. Kysyin myyjältä, olisiko hänellä mitään suomalaista purtavaa. Mustikoita joo, ja salaattia. Kysyin, tietääkö myyjä, mistä heidän myymiensä tuotteiden raaka-aineet tulevat. Amerikoista tulevat, laivalla. Kysyin, tietääkö myyjä, millä laivat kulkevat, ja mitä niiden kulkemisen aiheuttamat päästöt aiheuttavat planeettamme ekosysteemille. Kuulemma tietää, mutta planeettamme tulevaisuutta tärkeämpää on se, että ihmiset saavat vitamiineja. Kun ehdotin, että hänhän voisi siis tietojensa ja halujensa avulla luoda uusia suomalaisia vitamiinituotteita, hän kehotti minua lähtemään. 

Kiitin ja siirryin seuraavaan myyntipisteeseen, jossa kaksi hyväkuntoista nuorta miestä esittelivät juomaa, jonka sisältämä rikki edistää solujen uusiutumista. Tätä rikkiä saa kuulemma vain sadevedellä kasvatetuista tuotteista, eikä sitä sen vuoksi ole mahdollista Suomessa tuottaa. Mut hei onneksi meidän aiheuttama ilmastokatastrofi tulee lisäämään rankkasateita myös Suomessa, eli voidaan alkaa täällä sitten uuttamaan sadevedellä kasvatetuista mistä lie juomaa, joka korjaa Meidän solut.

Seuraava tyyppi kauppasi proteiinilisiä. Kysyin, miksi minun tulisi ostaa sellaista. Ei kuulemma tarvitsekaan, ellei urheile tosi paljon, koska silloin ei riitä peruna, kaali ja riista. Kun kysyin, miksi sitten ihmisten tarvitsee urheilla niin paljon, ettei perusruoka riitä, myyjäkin myönsi, että varmaan taitaa olla aika pinnalliset syyt sen taustalla. Kerroin, ettei se muovipurkki, jossa hän tuota moskaa myy, maadu ikinä, ja toivotin hyvät päivänjatkot ja huonoa myyntimenestystä.

Lisäravinnekauppaajien jälkeen näin tyypit, jotka heiluvat tikun kanssa. Tämä tikku avaa rintakehän, suoristaa selkärangan ja helpottaa kaikkiin kipuihin (paitsi maailmantuskaan, kirjoittaja huomauttaa). Myyjä, jonka kanssa keskustelin, kertoi pitävänsä liikunnasta, eikä hän myy pelkästään tuota muovista keppiä, vaan myös palveluita sen ohella. Ehdotin, että hän lähtisi kanssani ulos liikkumaan, löydettäisiin varmaan sieltäkin joku kepukka, joka sitten maatuisikin, kun siitä ei enää jumppavälineeksi ole. Minua kiitettiin kehitysideasta, ja lähdin jatkamaan matkaa. 

Koska luovuin toivosta, että löytäisin mitään moraalista syötävää Messukeskuksesta 18.10.2015, päätin istahtaa tuoleille, jotka oli siroteltu lavan eteen. Pian lavalle nousi kolme piukkatrikoista naista heilumaan muovisen kepin kanssa. Varmasti tulee kiinteä kroppa ja hyvä mieli liikunnasta, en kiellä. Mutta mitä varten liikut? Eikö sillä kannattaisi olla jokin järkevä syy, eli ei vain sinä itse, sillä joudut syömään sitä enemmän mitä kulutat, ja näin kulutat enemmän luonnonvaroja. Ennen kuin jumppaajat lähtivät tankkaamaan energiaa kulutetun vastapainoksi, vakuuttavasti jok’ikisen lihaksen paljastavaan asuun pukeutunut naishenkilö ilmoitti, että muovikeppejä voi ostaa pisteestä, joka sijaitsee tuossa ihan lähellä.

Kävelin siis olettamaani keppikauppaan, mutta ennen keppejä näin kirjoja. Pidän kirjoista tosi paljon. Yhdellä pöydällä kirjat menivät vasemmalta oikealle katsottuna näin: Onnellinen Elämä, Erilaisia Jooga-kirjoja, Vahva Selkä, Kiinteä Pakara, Litteä Vatsa ja Näin Syöt Oikein. Kysyin myyjältä, miten hänen mielestään Onnellinen Elämä ja Kiinteä Pakara liittyvät yhteen. Eivät kuulemma mitenkään, mutta kaikki Onnellinen Elämä -kirjat eivät mahtuneet niille varattuun paikkaan. Myyjä ei myöntänyt, että kyseessä olisi myyntikikka, vaikka huomautin, että hänen osoittamassaan paikassa olisi hyvin tilaa epäloogisesti sijoitetuille kaimakirjoilleen.

Myyjä tuntui tiedostavan kuitenkin itse, ettei Onnellisella Elämällä ja Kiinteällä Pakaralla ollut oikeastaan tekemistä toistensa kanssa, ja kun kyseenalaistin kaiken materiaalisen humpuukin, jota hän kauppasi kuluttamaan enemmän, mies kertoi itse viljelevänsä Oulussa ruokaa mahdollisimman omavaraisesti. Kerroin arvostavani hänen työtään, mutten sitä, että hän on turauttanut saavillisen paskaa ilmakehään matkatessaan lentokoneella Oulusta Helsinkiin kestämättömin tarkoitusperin.

Sitten tapahtui koko messuilla oloni aikana ensimmäisen kerran niin, että minut pysäytettiin. Nuori mies kysyi, tarvitsisiko silmälasini puhdistaa. Vastasin kieltäväksi, näen kyllä ihan hyvin ilmankin puhdistamista, vedellä lähtee ihan hyvin, mutta halusin tietää, onko tuote biohajoavaa. Ilmeisesti on. Kun kysyin, onko muovipullo, jossa tuotetta myydään, biohajoava, myyjä nauroi sanoen, ettei tietenkään – kaikkihan sen tietävät. Kertoessani etteivät tiedä, ja he puheillaan harhaanjohtavat, suorastaan valehtelevat, tyypin vastaus oli: ihan sama. Ei kosketa hänen mielestään häntä.

Käytiin siinä sitten melkoisen tiukkaa debattia parin silmälasinpuhdistusaineen myyjän kanssa. He olivat sitä mieltä, että heillä on oikeus myydä tuotetta valehdellen. Heidän ei tarvitse kertoa asiakkaille, jotka luulevat ostavansa ekologisesti kestävän tuotteen, ettei sen tuotteen pakkaus sitä ole. Minulla ei ole oikeutta huomauttaa siitä heille, sillä itse olin pukeutunut keinokuituisiin vaatteisiin (miksi ihmeessä en käyttäisi niitä vaatteita, joita minulla jo on?). Nuorempi myyjä myönsi kuitenkin lopulta, että hän on julma ja itsekäs, muttei aio tehdä asialle mitään – eli mielestäni myös tyhmä ja välinpitämätön. Ennen kuin järjestyksenvalvoja tuli hakemaan minua pois pisteeltä, nuori myyjä kysyi, minkä ikäinen olen. Vastatessani olevani 23, hän totesi että minulla tulee olemaan rankka elämä. Ei kai elämän kuulu olla helppoa? Ja mieluummin elän elämän puolesta kuin kuolemankylväjänä.

Koska olen 23-vuotias nainen, järjestyksenvalvoja saattoi minut myyntialueen ulkopuolelle, ja kysyi haluaisinko vielä nähdä messuilla jotain. Kerroin, että kenties sen ”Luonnollisuus”-osion ja hän neuvoi minua menemään sinne, kunhan en aiheuttaisi enää häiriötä. Toimin lupaukseni mukaisesti, sillä I love Us.