Sodan pelko tuntuu kiusaavan monia, eikä se ole ihme aikana, jona Valkoisen talon ulkoministeriön sivuilla kerrotaan Yhdysvaltojen hakevan rauhaa voiman kautta, Venäjä on nielaissut palasen Eurooppaa ja terrori-iskut ovat tulleet länsimaalaisten iholle. On kiusallisen helppoa leikkiä melankolisella ajatuksella, mitä jos, vaikka tulisi muistaa (myös vallan kahvassa olevien), ettei sota on leikkiä – sota on sotaa.

Kuherruskuukautensa kansainvälisten mielenosoitusten tamppauksessa aloittavan Yhdysvaltain presidentti ja tosi-tv -tähti Donald Trumpin puheita kuunnellessa ja tekoja luettaessa mieleen ei tule ehkä usko rauhanomaiseen ja kestävään tulevaisuuteen. Vaikka presidentin virkaanastujaispuheen kuultuani painoin pääni käsiini ja päätin lopettaa onnistumista kuvaavan käsimerkki-emojin käytön, lohdutusta herätti se, että Trumpin lausuntoja vastaan mieltään osoitti enemmän ihmisiä kuin itse presidentin virkaanastujaispuhetta seurasi. Ihmisillä, jotka haluavat rauhaa, tasa-arvoa ja kestävää kehitystä, on oikeus ja jopa velvollisuus tuoda sanansa julki. Aivan kuten amerikkalaisen vaalijärjestelmän tuli tuoda julki se, kuinka epäpätevän presidentin se pystyy valtiomahdin paalupaikalle nostamaan.

Toki on myös ihmisiä, jotka nyökyttelevät populisteille ja antavat näille äänensä kautta maailman. Suomessa hallituksen oikeusministeriksi nousi perussuomalaisten mukana laborantti, britit päättivät lähteä lätkimään Euroopan unionista ammattipoliitikoiden valehdeltua silmät pöhöttyneistä kuopistaan ja muutkin sivistyneen maanosamme oikeistopoliitikot yrittävät yhdistää rivejään, vaikka se onkin paradoksaalista liikkeiden ajamaan nationalismiin nähden. Demokratia on kansanvaltaa ja osa kansasta selvästi haluaa kääntää kelloa taaksepäin. Joidenkin analysoijien mukaan saammekin tulevan vuoden aikana nähdä lisää kansallista etua ajavien erävoittoja.

Syy näihin vaalivoittoihin saattaa piillä kansalaistyytymättömyyden lisäksi sitä ruokkivissa valemedioissa, eli (useimmiten) sivustoissa, joiden sisällöt vaikuttavat ulospäin uutissivustoilta, mutta varsinaisissa jutuissa ei ole totuutta edes rivivälin mittaa. Monissa tapauksissa nämä mediat jakavat rasistista ja tieteentekijöiden yleisesti hyväksymiä faktoja vähättelevää tietoa. Ilmeisesti myös Yhdysvaltojen uusi johto suhtautuu tosiasioihin lepsusti, sillä se tarjosi ”vaihtoehtoisia faktoja” Trumpin virkaanastujaispuhetta kuunnelleiden määrästä. Infosodan sanotaan jo olevan meneillään, hybridisodan uhkalla siis leikitellään. Se, kenen puolen leikkijä valitsee, kertonee jotain hänen mediakäytöstään. Se, että hän leikkii sodan ajatuksella, kertoo hänen siihen tietyllä tasolla varautuneen.

Sillä, mitä medioita seuraa on suuri vaikutus siihen, miten ajattelee. Medialukutaidolla ja lähdekriittisyydellä on tärkeä paikkansa uudessa maailmanjärjestyksessä, jossa tosiasiat pitää tunnistaa ”vaihtoehtoisista faktoista”. Ihmiset kuitenkin mieluiten hakeutuvat niihin medioihin, jotka tukevat heidän arvomaailmaansa ja hakukoneiden rekisteröityä ihmisen arvomaailman, ne syöttävät sitä entistään lujittavaa sisältöä muilta sivustoilta. Tottakai myös sosiaalisella ympäristöllä on vaikutuksensa, ja siinä pätenee sama taktiikka, eli ihminen hakeutuu kaltaistensa joukkoon. Mitä nämä joukot tekevät riippuu siitä, miten heidän seuraamansa mediat ja arvojohtajat asioita perustelevat.

Pelottavilla ajatuksilla leikittely saattaa olla samanlaista tulella leikkimistä kuin Trumpin Kiina-heitot. Se luo henkisen puolustustilan ja edesauttaa sitä, että vihollinen on helppo maalata taivaan rantaan. Ennemmin kuin varautua sotaan, tulisi varmistaa rauhaa ja perustella, miksi se vaatii tasa-arvoa ja kestävää kehitystä. Syrjityt ja osattomaksi itsensä tuntevat ihmiset kun helposti ovat patoutuneen vihan vallassa, kuten myös ne, joiden elinympäristöt tuhoutuvat muiden hyvinvoinnin kasvamisen kustannuksella. Vihan tie ei ole rauhan tie.

Talousjärjestelmälle olemme kansalaisten sijaan sen rattaille tarpeellisia kuluttajia, joiden motiivina on tyydyttää lisääntyviä, luotuja tarpeitamme. Mainoksien kohdeyleisön perustarpeet kun tulevat kutakuinkin tyydytetyiksi. Ainakin, jos uskoo markkinoijien käyttämää Maslow’n kritisoitua tarvehierarkiaa, jonka mukaan ihmisellä on halu tyydyttää hierarkkisessa järjestyksessä fysiologiset, turvallisuuden, liittymisen, arvostuksen ja itsensä toteuttamisen tarpeet.

Vaikka länsimaissa fysiologiset tarpeet tulevat valtaosalla mainosten vastaanottajista täytetyiksi, mainostajat voivat luoda meille uusia ruumiillisia tarpeita. Jogurttimainoksen mukaan ihminen syö noin tonnin ruokaa vuodessa, mistä minulle tuli mieleen, että pitäisi varmaan syödä vähemmän, jotta muillekin riittäisi muutakin kuin jälkeeni jättämä jätevuori. Oikeasti minun pitäisi syödä lisää, koska on niin ihanaa, että ruoansulatus toimii yhtä hyvin kuin metaania ilmakehään päästelevällä lehmällä. Kaunis nainen poimii tasan yhdellä jogurttilaadulla vuoratusta hyllystä pönikän, avaa sen röyhkeästi maksamatta ja maistettuaan vankeudessa eläneen tuotantoeläimen tissistä puristetusta nesteestä valmistettua jalostetta hymyilee koko vaalealla suoralla hammasrivistöllään. Tietokoneella tehty visualisaatio havainnollistaa, että suoli suorana kelpaakin hymyillä.

Mainokset kertovat, millaisia meistä tulee, mikäli ostamme markkinoidun tuotteen – ja toisaalta, millaiseen joukkoon liitymme, mikäli emme. Tarvitset uutta, sinun on aika muuttua ja liittyä kauniiden ihmisten seuraan. Tähän päästäksesi sinun tulee ostaa raaka-aineensa planeetan toiselta puolelta saaneita proteiinipirtelöitä, muovista valmistettuja makkarankuoriunivormuja ja ihmishenkiä vaatineista mineraaleista valmistettuja sähköimpulsseilla rasvaa tuhoavia korsetteja. Asiaan ei tietenkään auttaisi se, ettei söisi sitä tonnia ruokaa vuodessa.

Arvostusta saat ulkonäön lisäksi myös uusilla ehommilla tavaroilla. Automainoksessa nuoripari on tapaamassa kauniin naisen kauniita vanhempia, jotka tarjoavat pariskunnalle käyttöön uutta kiiltävää autoaan, jossa on vaikka mitä hienouksia, kuten kyky tappaa tielle pomppaavia eläimiä ja kaasuttaa hengitysilmaa pilalle. Nuorimies nauraa päräyttäessään käyntiin ökyautonsa, ja appivanhemmat jäävät ihmetyksestä sekä pakokaasun kirvelystä hieromaan silmiään siistille pihamaalleen, jonka vehreä kasvusto saa nyt imeyttää itseensä yhä enemmän hiilidioksidia. Paranneltujen ominaisuuksiensa vuoksi auto tuo arvostuksen lisäksi myös turvallisuutta elämään – huolimatta siitä, että vuonna 2015 Suomen tieliikenteessä kuoli yli 250 ihmistä ja lukematon määrä enemmän eläimiksi miellettyjä eläimiä.

Itsensä toteuttamisen tarve tuntuu tarkoittavan halujen tyydyttämisen tarvetta, vaikka sen kuvittelisi olevan itseilmaisua esimerkiksi musiikin, kuvataiteen tai kirjoittamisen avulla. Sopivan itseilmaisun löytäminen vaatisi kuitenkin pohdintaa omista kiinnostuksen, arvostuksen ja onnen aiheista. Mainonta tarjoaa valmiiksi pureskellun vastauksen: onnelliseksi tekevät mainosten hahmoja kiinnostavat tavarat, jotka on tuottanut massojen arvostama brändi. Itseään voit toteuttaa syytämällä rahaa tälle brändille.

Mainonta luo meille tarpeen panostaa enemmän itseemme, sillä olemme ilmeisesti sen arvoisia juuri sellaisina kuin olemme, paitsi että emme ole sellaisia kuin oikeasti olemme, ellemme osta mainostajan tuotetta. Jatkuva keskittyminen ulkoiseen parantelemiseen muka-tarpeisiin vedoten vie huomiota muutamilta turvallista tulevaisuutta koskevilta asioilta, kuten kasvavan kulutuksen vaikutuksilta planeettamme väestön eriarvoistumiseen, kulutustuotteiden valmistamisesta ja kuljettamisesta aiheutuvilta ilmakehää edelleen lämmittäviltä päästöiltä ja kulutushyödykkeiden muovijätteistä täyttyvältä luonnolta.

Luin tovi sitten Guardianin artikkelin, jossa kerrottiin fossiilisten polttoaineiden käytön täytyvän laskea kaksin verroin nopeammin kuin aiemmin ajateltiin, jotta ilmaston lämpeneminen saataisiin pysäytettyä kahteen celsiusasteeseen. Hetkeksi taas pysähdyin miettimään tuota kahta astetta.

Se ei kuulosta niin pahalta – varsinkaan Suomen näkökulmasta. Joskin talvet menetetään, mikä harmittaa, vaikken sinänsä hiihtoihminen ole ikinä ollutkaan. Planeetta on kuitenkin eri asia kuin Suomi. Pari astetta tarkoittaa pienten saarivaltioiden muuttumista merenpohjaksi ja rantaviivan kohoamista ylipäätään. Kuivuus tulee riivaamaan jo nyt aavikoituvia alueita ja jäätiköiden sulaminen kiihtyy vähentäen auringon lämpösäteilyn heijastamista. Lämpeneminen lämmittää tunnelmaa lisää niin luonnossa kuin ihmisissä.

Ilmastopakolaisuus lisääntyy ja ihmiset muuttavat luonnon riistolla kukoistaviin yltäkylläisyyskaupunkeihin kuluttamaan lisää vaatien teollisuutta venymään lisää, lämmittämään lisää. Maatalous ei voi jatkua nykyisellään, sillä kuihtuva planeettamme ei pysty tuottamaan kasvavalle väkimäärälle nälkäisiä suita tarpeeksi sellaista ravintoa, jollaiseen olemme tottuneet. Minäkin siis oikeastaan paskon pesääni eläessäni kutakuinkin yltäkylläisessä todellisuudessani kaupungissa.

Ajatus havahduttaa tuon hetken ajaksi ajattelemaan asioita laajemmasta kulmasta kuin pelkästään materiaalista onnellisuutta tavoittelevasta arkisesta minäkeskeisestä näkökentästä. Sillä on niin hirveästi kaikkea muuta. Läheiset, opiskelu, työ, maailmanpolitiikka, harrastukset, elämä. Ulkona kaupunki tarjoaa tuhat eri vaihtoehtoa siitä, mihin tulisi kuluttaa paperia luukuihin työntämällä tienaamani roposet, jotta yritykset voisivat tuottaa enemmän tavaraa. Ajatukseni karkaavat henkilökohtaisesti tärkeältä tuntuviin asioihin, jotka ovat planeettamme tulevaisuuden kannalta yhdentekeviä tai haitallisia.

Lisäksi omien tekojeni vaikutukset tuntuvat mitättömiltä verrattuna koko ihmislajin tuottamaan planetaariseen jysäykseen sukupuuttoine päivineen. Varsinkin, kun suurimmat vaikutukset ovat niinkin arkisilla teoilla kuin ruoka, liikkuminen ja asuminen. Suurimmat vaikutukset lähtevät perustarpeiden tyydyttämisen tarpeesta, mutta onko minun oikeasti perusteltu tarve ostaa sitä hiilijalanjälkijättiläismaitotuotetta, kulkea bussilla tai ottaa pitkä lämmin suihku, jonka aikana huuhdon liudan erilaisia kemikaaleja valtameriin?

Mutta vaikkei minun olisikaan pakko, luultavasti joku toinen jossain kokee, että se on hänen pakkonsa. Eli tuomittuja ollaan, ei millään väliä millään, carpe diem. Vaikka sillä on väliä niin monen muunkin kannalta kuin minun, ja päätän siis omalla toimimattomuudellani myös niiden osalta, jolla ei ole ääntä, eikä mahdollisuutta vaikuttaa teollisuuden saastuttajiin kuluttamiskäyttäytymisellään. Ja koska sillä on väliä, olisi vain yksinkertaisesti väärin toimia itse idioottimaisesti vain siksi, että joku muukin tekee niin.

The Guardianin artikkeli: http://www.theguardian.com/environment/2016/feb/25/fossil-fuel-use-must-fall-twice-fast-thought-contain-global-warming

Charlie Hebdo -satiirilehden piirtäjä jakoi Twitterissä viestin, jossa pyysi, etteivät ihmiset käyttäisi ilmaisua #prayforparis sosiaalisessa mediassa, sillä lisää uskontoa ei tarvita. Samaan hengenvetoon tyyppi kuitenkin toteaa, että pariisilaiset uskovat musiikkiin, suudelmiin, elämään, samppanjaan ja iloon. Eli heilläkin on siis uskonto.

Olen melkoisen vakaasti sitä mieltä, että ihmisen täytyy uskoa johonkin. Itse uskon ainakin painovoimaan – ilman tätä uskoa voisi olla vieläkin lennokkaampaa menoa. Minulle on aivan sama, kuka mihinkin uskoo, kunhan ei vahingoita turhaan ketään tai mitään uskontonsa varjolla. Näin eivät ääri-islamistiset Isisin jäsenet toimi yrittäessään luoda uutta maailmanjärjestystä.

Jos joku on onnistunut elämään mediaumpiossa, jossa Daeshin hirmuteoista Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa ei ole kerrottu, hänen kannattaa vaihtaa seuraamiaan kanavia. Pariisin terroriteot kuitenkin toivat järjestön eurooppalaisten yhteiskuntien iholta ihon alle. Vaikka olen ollut valitettavan tietoinen jihadistien toiminnasta, minuakin hämmentää, miten on mahdollista, että Ranskassa asuvilla ihmisillä on mahdollisuuksia toteuttaa nähty hirmuteko turvalliseksi koetulla maaperällä. Luotan kuitenkin viranomaisiin, joilla on inhimillisiä intressejä selvittää, miten järjestäytyminen tapahtui. Iskuja ei saa tekemättömiksi, mutta niistä voi oppia.

Äärijärjestöjen järjestäytymisen lisäksi meidän olisi kenties myös syytä oppia enemmän islamista. Olen tavannut ja nähnyt useita muslimeja, joista yksikään ei ole ampunut kivääreillä silmittömästi huutaen jumalaansa ja/tai räjäyttänyt itseään – uskon, että monet tätä lukevat pystyvät samaistumaan tähän. Tänne tulevat muslimipakolaiset pakoilevat sitä samaa, valtaa havittelevaa, omien julmien sääntöjensä mukaan toimivaa terroria, jota liian monet luulevat heidän mukanaan yhteiskuntiimme tuovan.

Seurasin Facebookissa keskustelua, jossa toverini sanoi osuvasti: ”The Muslims are not the problem but the fanatics with hungry for power”. Pahuus ei ole uskonnoissa, vaan ihmishirviöissä, joille aatteet ovat vain tekosyy hirmuvallan käyttöön.

Omia uskomuksiaan on ajoittain hyvä kyseenalaistaa ja päivittää, mihin sitten ikinä uskookin. Silloin voi oppia jotain uutta. Itsekään en uskonut julkaisevani ikinä seuraavaa kuvaa, mutta sitten taasen, miksipä ei – ehkä pallopääni saa jonkun paremmalle tuulelle. Ja ainakin minä opin nauramaan itselleni taas hieman enemmän.

Tuli agnostikollakin paha mieli Jeesuksen puolesta, kun kuuntelin Cheekin vaatimattomasti Alpha Omegaksi nimetyltä uudelta albumilta kappaleen ”Keinu”. Sen lisäksi, että räpillään omaa egoaan pönkittävä Jare Tiihonen vertaa itseään historian kenties empaattisimmaksi suurmieheksi tarinoituun hahmoon, siis Jesseen ihan itse, hän onnistuu sanoillaan polkemaan naisten asemaa samalle tasolle kuin se ajanlaskumme alkamisen aikoihin oli.

Cheekin fanijoukko koostuu teini-ikäisistä tytöistä, jotka siis kasvavat naisiksi kuunnellen heidän arvoaan alistavaa musiikkia. Lisäksi räpin antisankari on tuonut hiphop-musiikin myös keski-ikäisemmän sukupolven suosioon, joten joulupukin kontista löytynee koko perheelle kuunneltavaksi musiikkia, jonka lyyrinen sisältö on kuin vapaamuurarien veisukirjasta. Äidit ja isät, miettikää hetki, mitä lapsenne kuuntelevat.

Ilmeisesti Cheek itsekin ymmärtää sanoitustensa sisällön, sillä hän riimittelee Keinu-kappaleessaan näin: ”Hänen on väitetty käyttävän Saatanan voimaa, illuminatia seinille maalata voidaan”. Niin, ainakin musiikki on Saatanan huonoa ja Forumin kulma oli vuorattu herran naaman lisäksi Alphan ja Omegan symbioosisymbolilla, joka nopeasti vilkaistuna muistuttaa kaikkinäkevää silmää. Tarvitseeko tässä siis mitään väittää tai maalailla?

”Ei koskaan kohtaloaan valinnut otti hiljaa paikkansa vastaan”, Cheek sanailee. Miksei hän sitten voi olla hiljaa? Ilmeisesti, koska ”vaikka hänen saarnansa suututtaa lampaat, ilman häntä olis puuduttavampaa”. Ei Jare. Ilman musiikkiasi korvani eivät vuotaisi puhtaalle tyynyliinalleni verta, ja yökerhojen lattioilla ihmisten suut eivät liikkuisi narsistisia sanoituksiasi mukaillen.

Korvistani viis, pystyn kyllä välttelemään Cheekin musiikkia. Mutta jos ultraegoistinen plätty on Suomen kolmanneksi myydyin albumi, nuorison tulevaisuus hieman pelottaa. Herra kun antaa tulevaisuuden toivoille kuunneltavaksi uskomattoman itsekeskeisiä lyriikoita tuottajatiimin miettiessä rahaa takovia korvamatorytmejä niitä taustoittamaan. Ihan kuin selfie-aikakaudella tarvitsisi enemmän minäkeskeisyyttä.

Yhdestä asiasta olen samaa mieltä Chekkoseksi itseään nimittävän artistin kanssa. Kuten Cheek asian muotoilee: ”Hänet on ajettu liikkumaan pimeän tullen”. Ainoa tilanne, jossa hänen mainitsemansa rivakoita lanneliikkeitä vaativa tilanne (”Hänen eteensä on levitetty tuhansia akkoi, mut aasia hän ei suostu painaa”) kun voi tapahtua vain hyvin, hyvin pimeässä.